sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Sunnuntain supinat



Ulkona on mitä kaunein talvinen sunnuntai, mutta minun on pysysteltävä sisällä, sillä olo on kovin flunssainen. Yritän pysäyttää taudin etenemisen alkuunsa enkä vähiten siitä syystä, että olen ensi perjantaina lähdössä viikonloppumatkalle Prahaan. Reissu on suunnilleen ainoa kunnon breikki koko kevään aikana ja haluaisin kokea sen täysissä sielun ja ruumiin voimissa.


Päivittelin vähän blogin ulkoasua, josko sen kautta saisi vähän buustia tähän kirjoittamiseen. Tykkään myös vaihtelusta, mutta kovin radikaaleja muutoksia en näillä tietoteknisillä taidoilla kyennyt tekemään. Vaihdoin ensin Bloggerin tarjoaamaan uuteen malliin ja etusivu näyttikin tosi kivalta. Ongelma oli vain siinä, että yksittäisten postausten sisällä malli oli heittänyt tekstin ja kuvat aivan miten sattuu, eivätkä kykyni riittäneet niiden muokkaamiseen. Palasin siis vanhaan tuttuun malliin, jota vähän yksinkertaistin ja piristin lisäämällä yläbanneriin kuvan.



Nyt minun pitäisi alkaa väsätä apurahahakemuksia Otavalle ja WSOY:lle, ettei jää aivan viime tippaan (kuten niin usein). Idea uudeksi kirjaksi on alkanut kutkutella mielessä ja olisi mukava päästä kirjoittamaan. Päivätyön ohessa kirjoittaminen ei kuitenkaan innosta ja siksi apuraha olisi tarpeen. Toivottakaa onnea, että jostain tärppäisi. 


tiistai 6. helmikuuta 2018

Paluu Kauttuan Ruukinpuistoon

Alvar Aallon suunnitelman mukaan tehdyt elementtitalot, joita paikkakunnalla kutsutaan Sähkötaloiksi. Siellä keskellä sijatsee minun asuntoni.
Viime syksynä kerroin, miten olin ostanut itselleni kaksion lapsuuteni maisemista Kauttualta. Vasta joulun alla päästiin remontin kanssa tositoimiin ja nyt alkaa pikkuhiljaa olla valmista. Asunnon pinnat ovat raikastuneet valtavalla määrällä valkoista maalia ja keittiö on laitettu kokonaan uusiksi. Viime maanantaina sain asuntoon vihdoin myös sängyn, joten enää ei tarvitse yöpyä ohuella patjalla kovalla lattialla. Laitan jossain vaiheessa kuvia asunnosta tänne blogin puolelle.




Sähkötalot sijaitsevat Mikolanmäen alueelle, joka tuo mieleeni Helsingin Käpylän.












Vietin koko viime viikonlopun asuntoa maalaillen, mutta ehdin myös ulkoilemaan aivan upeassa talvisäässä ja tein lisäksi hyviä hankintoja paikalliselta, juuri aloittaneelta kirpparilta.



Lapsuudessani tätä siltaa kutsuttiin Myllysillaksi, sillä kosken partaalla seisoi hylätty ja rapistunut mylly, joka sittemmin on purettu. Tämän jännittävämpää (ja vaarallisempaa!) leikkipaikkaa saa hakea.


Myllysillalta toiseen suuntaan katsottuna näkyy Alvar Aallon työläisille suunnittelema sauna- ja pesularakennus, jossa minäkin äitini kanssa kävin pyykillä. Nykyään rakennuksessa toimii kahvila.





















Kävelyretkeni suuntautuivat Ruukinpuiston alueelle, joka on vanhaa teollisuus- ja asuinseutua. Sinne sijoittuvat monet lapsuuteeni asuin- ja leikkipaikat. Paljon taloja on alueelta purettu, mutta onneksi paljon on myös säästetty ja pikkuhiljaa paikkakunnalla on alettu ymmärtää paikan historiallinen arvo ja sen nähtävyyspotentiaali. Oman lisänsä Ruukinpuistoon tuovat Alvar Aallon suunnittelemat rakennukset, joista kuuluisin on terassi- eli porrastalo, joka valmistui Sepäntien takaiseen rinteeseen vuonna 1938.  Aallon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 120 vuotta ja sen kunniaksi on ilmeisesti Kauttuallekin luvassa jonkinlaista kulttuuripöhinää.


Hylätyt talot, autiot pihat. Näitäkin täällä näkee. Alimman kuvan talorivi kulkee paikkakuntalaisten suussa Kanalan nimellä. Asuimme talon päädyssä muutaman kuukauden, kun varsinainen kotimme oli tuhoutunut tulipalossa.





Kauttuan klubin kellotorni.



Ja itse Kauttuan klubi, jonka Kauttuan ruukin omistaja A. Falck rakennutti 1802. Toimii nykyään hotellina ja kokous- ja ravintolatilana. 

Sepäntien alkupää. Tien varrella on seppien asuinrakennuksiksi rakennettuja taloja 1800-luvun alkupuolelta. Kuja on ehkä kauneinta Kauttualla.



Aallon terassitalo.

Olen onnellinen, että olen yli 35 vuoden poissaolon jälkeen päässyt taas kiinni tähän tuttuun seutuun ja pääsen rakentamaan siihen uudenlaista suhdetta. Lapsuuden muistot merkitsevät paljon ja herättävät tunteita, mutta silti haluan antaa nykypäivällekin mahdollisuuden ja katsoa aluetta nykyisen minäni näkökulmasta.








torstai 1. helmikuuta 2018

Tammikuun luetuista ja siitä, miten lukija sai nenilleen


Kun en nyt muuten jaksa/viitsi kirjoittaa lukemistani kirjoista tänne blogiin, niin ajattelin tehdä joka kuukausi lyhyen koosteen kuukauden aikana luetuista. Pysyn näin toivottavasti vähän kartalla vuoden aikana luetuista.

Tammikuussa 2018 oli yksi kirjailija ylitse muiden ja hän oli Enni Mustonen. Jostain syystä, en enää muista mistä, ehkä tuttujen suositusten perusteella, päätin ottaa lukuun Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan. Kotikirjastostani Oulunkylästä löysin sarjan osat 2-4 ja koska olen malttamaton, en jaksanut jäädä varailemaan ja odottamaan sarjan ensimmäistä osaa Paimentyttö, vaan aloitin lukemisen suoraan toisesta kirjasta nimeltään Lapsenpiika. Ihme tapahtui ja koukutuin kirjaan lähes ensi sivuista ja ahmin myös kaksi seuraavaa osaa, Emännöitsijän ja Ruokarouvan lähes alta aikayksikön. Viidennen osankin, Ruokarouvan tytär, olin jo varannut kirjastoon ja luin sen samaan pötköön muiden kanssa. Nyt odotellaan sarjan kuudetta osaa Taiteilijan vaimo, jonka pitäisi ilmestyä tänä vuonna. Pitääkin heti, kun mahdollista, laittaa kirja varaukseen kirjastosta.

Näin tässä asiassa kävi ylpeys lankeemuksen edellä. Olin aiemmin vähän tuhahdellut Mustosen kirjojen viihteellisyydelle ja ajatellut, että niiden lukeminen on lähinnä ajanhukkaa. Kenties olin jossain vaiheessa menettänyt kyvyn heittäytyä kirjan maailmaan ilman, että pohdin koko ajan otsa rypyssä sen mahdollista merkittävyyttä ja vaikuttavuutta. Mustonen näytti minulle pitkää nenää tässä suhteessa. Historioitsijana hän tuntee kuvaamansa maailman pienimpiä yksityiskohtia myöten ja hänellä on oiva kyky asettaa ihmisensä tähän maailmaan todellisten historiallisten henkilöiden yhteyteen. Syrjästäkatsojan tarinoissa seikkailee 1900-luvun alun suomalainen kulttuurikerma tavallisen piikatytön rinnalla. Sarjan toistaiseksi viimeisessä osassa Mustonen laajentaa maailmansa Suomen rajojen ulkopuolelle ja pöyhii pariisilaisia muoti- ja kirjallisuuspiirejä. Siinä tosin nimien droppailu menee jo ehkä hieman överiksi, kun suomalainen tuiki tuntematon ompelija päätyy samoihin piireihin Ernst Hemingwayn ja Coco Chanelin kanssa.

Kun Syrjästäkatsojan tarinat oli luettu, hamstrasin kirjastosta Mustosen edellisen sarjan Järjen ja tunteen tarinoita. Nyt on menossa jo sarjan toinen osa Mustasukkaiset.

Mustoselle haluan ennen kaikkea lausua kiitokseni siitä, että hänen kirjojensa kautta olen taas saanut päälle kirjojen ahmimisvaihteen ja vapaa-ajalla kotona ja työmatkoilla bussissa kirja usein ohittaa puhelimeen tuijottamisen ja somemaailmaan uppoamisen. Kirja tuntuu taas hyvältä kädessä ja nenän alla.

Mustosen lisäksi luin joululahjaksi Rosa Liksomin Everstinnan, joka oli järisyttävä kokemus sekä kielensä että tarinansa osalta. Vaikka Liksomin käyttämä meänkieli ei ole itselleni tuttua ja sen lukeminen tuntui välillä jopa vähän raskaalta, niin en voinut muuta kuin nauttia Liksomin vahvasta ja ilmaisuvoimaisesta tavasta kirjoittaa.

Elämäkertarintamalla luin Anne Mattssonin kiitetyn elämäkerran Tellervo Koivistosta. Voin yhtyä kiitoksiin, sillä Mattsson on onnistunut erinomaisesti valottamaan Koiviston elämää ja hänen rooliaan presidentinpuolisona.

Näissä tunnelmissa aloitan helmikuun. Järjen ja tunteen tarinoissa on vielä lukemista, mutta yritän löytää muutakin luettava. Kirjastosta nappasin mukaani muun muassa Asko Jaakonahon esikoisen Onnemme tiellä, joka vaikuttaa oikein kiinnostavalta.